Työstä nauttiminen muuttuu työnarkomaniaksi, kun muu elämä surkastuu. Mitään ei tehdä enää vain huvin vuoksi, ystäviä tavataan tuskin koskaan ja perhe hoidellaan toisella kädellä.
Ajattelin pitkään, ettei työnarkomania voisi olla minun vaivani. Minähän olen tiedostava ihminen, enkä voisi käyttää kaikkea aikaani merkityksettömään työhön!
Kesti pitkään tajuta, ettei edes merkitykselliseen työhön ole suotuisaa keskittyä ylenpalttisesti.
Miksi ei?
Eikö elämäntehtävän toteuttaminen ole kaikista tärkeintä?
On totta, että jos elämässä ei ole tunnetta tarkoituksesta, jotakin puuttuu, vaikka kaikki olisi periaatteessa hyvin. Ja toki elämäntehtävän toteuttaminen vaatii sitoutumista.
Mutta on mahdollista – ja nyt puhun kokemuksesta! – olla liian fiksoitunut elämän tarkoitukseen.
Heräsin tähän Edinburghissa keväällä 2019, kirjailija Charles Eisensteinin pitämässä seminaarissa. Eisenstein puhui siitä, miten jokaisella on tässä ajassa tehtävä, mutta se ei aina tarkoita jotakin suurta ja huomiota herättävää. Paljon useammin tehtävä on pientä, arkista ja suhteessa toiseen ihmiseen olevaa. Tai vaikka puun istuttaminen. Päähänpinttymä maailman pelastamisesta on osa vanhaa tarinaa – josta nimenomaan etsimme tietä ulos.
Ilmeisesti tarvitsin jonkun arvostamani miehen sanomaan nämä sanat, jotta uskoin. Noloa, mutta totta.
Tulin tietoiseksi siitä, että mielsin esimerkiksi äitinä olemisen lähinnä raskaaksi velvollisuudeksi ja elämäntehtävästä erilliseksi alueeksi.
Aamuisin nahistelin vetkuttelevan lapsen kanssa, kiristelin hampaita eteisessä, joskus hermot paloivat: huusin ja lopulta itkimme molemmat. Kun lapsi oli tipautettu tarhaan, suuntasin huojentuneena ”oikean” elämäntyön pariin. Iltapäivällä olo muuttui taas lievästi ahdistuneeksi: velvollisuudet superenergisen lapsen äitinä odottavat…
Nyt tätä elämänalueita pilkkovaa olemisen tapaa on vaikea käsittää, mutta se oli todellisuutta pitkään, enkä varmasti ole ainoa.
En sano, etteikö vanhemmuus olisi välillä rankkaa, mutta lisäsin itse monin tavoin raskautta kuvittelemalla, että pitäisi olla tekemässä jotakin suurempaa ja tärkeämpää, koska sitähän elämäntehtävän täytyy olla!
Työterveyslaitoksen raportissa Hyvinvointia työstä 2030 todetaan, että ihmisten elämä on ”ylikuumentunut”, sillä kaikkien elämänalueiden arvostus on noussut jo pitkän aikaa. Työtä, vapaa-aikaa ja perhe-elämää kaikkia pidetään tärkeinä. Sen voi tulkita myös merkiksi siitä, että ihmiset haluavat tasapainoa ja ymmärtävät sen merkityksen.
Vaikka muutos on käynnissä, saatamme silti lähestyä elämäntehtävää vanhoilla kulttuurisilla sapluunoilla.
Koit sitten itsesi elämäntehtävän ylisuorittajaksi tai vältteleväksi alisuorittajaksi, asiaa on hyvä pohtia. Joskus ylisuuret kuvitelmat elämäntehtävästä saattavat estää ottamasta konkreettisia askeleita.
Lahja nykyhetkelle – lahja tulevaisuudelle
Olen usein hellinyt ajatusta lahjasta, jonka annan tulevaisuudelle. Ehkä se on kirja, joka välittää jonkin tärkeän viestin menneisyydestä; tai kenties paikka, jossa ihmiset voivat oppia ja rakentaa yhdessä kaunista maailmaa.
Eräänä päivänä pysähdyin miettimään, entä jos tyttäreni on se lahja. Se, miten olen lapseni kanssa, vaikuttaa tulevaisuuteen luultavasti enemmän kuin mikään muu. Tai ehkä tyttäreni kehittää minussa lahjaa, joka minun on tarkoitus antaa. Ehken voisi olla se ihminen, jollaiseksi haluan tulla, ilman tätä lasta?
Totta on, että oman elämäntehtävän löytämiseksi on kaivauduttava omaan sisimpään. Mutta lahjan valmistaminen ja antaminen tapahtuu suhteessa toisten kanssa.
Sielu haluaa elää kokonaisvaltaista elämää, ei olla vain jonkin tehtävän välikappale. Sielu haluaa tuntea, kokea, haistaa, maistaa, rakastaa, itkeä ja nauraa. Kyhnyttää itseään maailmaa vasten. Olla lähellä.
Miten sinä ravitset sieluasi tänä kesänä? Minkä äärelle haluat pysähtyä olemaan?
