Sanaan ’ura’ liittyy monenlaisia mielikuvia. Toisille se on asia, johon suhtaudutaan vakavuudella ja kunnianhimoisesti. Toisille sanaan yhdistyy epämiellyttävä tunne pyrkyryydestä, laskelmoinnista sekä oman ja toisten hyvinvoinnin uhraamisesta.
Sitten on kompleksisia olentoja, joilla nämä kaksi ajatusta elävät rinnakkain – eivätkä mitenkään sopuisasti.
Ristiriidan kokemus ja yritys ratkoa sitä omassa elämässä on saanut minut kehittämään ajatuksen sielukkaasta urasta. Sielukas ura tekee (työ)elämästä taidetta: se on itsen toteuttamista, toisten palvelemista sekä tanssia rahan reunaehtojen kanssa – ja osin niiden uudistamista.
Käytännössä sielukas ura näyttää ihmisillä erilaiselta: jollekin se tarkoittaa uuden opiskelua, toiselle rohkeutta muuttaa yrityksensä painopistettä, kolmannelle uusia työtehtäviä tai merkityksen kirkastumista nykyisessä roolissa. Yhteistä on kuitenkin se, että luova työskentely, leikillisyys ja uusien asioiden kokeileminen muovaavat työelämää uuteen suuntaan. Olennaisinta ei ole se, miltä asiat näyttävät, vaan miltä ne tuntuvat.
Itselleni on tapahtunut ulkoisestikin paljon, mutta tärkein muutos on tapahtunut suhteessa elämään. Reilu kymmenen vuotta sitten elämä tuntui raskaalta. Olin fyysisesti huonossa kunnossa: kärsin päänsäryistä ja lihakset olivat kireät kuin viulunkieli. Särkylääkkeitä kului. Työ tuntui joltakin, jota tungettiin kurkusta väkisin alas. Syy ei ollut kuitenkaan ensisijaisesti työssä, vaan jokin itsessäni kutsui uuteen elämään. Tai tarkemmin: toisenlaiseen olotilaan.
Vaikka sanon, että kutsu tuli sisältäni, se ei kuitenkaan ole täysin yksilöllinen asia. Kulttuurinen ja yhteiskunnallinen muutos sekä ihmisen sielullinen evoluutio asettaa kysymyksen: Elänkö niin, että annan mahdollisuuden kukoistukselle? Vai kuljenko näivettyvällä aikalinjalla?
Näivettyvää aikalinjaa leimaa tunne, että oikea elämä on jossain muualla ja oma aika kuluu hukkaan toissijaisten asioiden kanssa painiessa. Päivät ovat raahautumista velvollisuudesta toiseen. Unelmia voi olla, mutta niiden ja nykyhetken välissä on paksu muuri.
Avartuvalla aikalinjalla energia ja luovuus virtaavat eteenpäin. Elämä tuntuu raikkaalta.
Ensimmäinen askel kohti avartuvaa aikalinjaa on sitoutuminen. Asioita alkaa tapahtua, kun asettaa syvimmän tarpeensa tärkeysjärjestyksessä ykköseksi.
Kuulostaa ehkä yksinkertaiselta, mutta hankaluutena on , että sitoutuminen tarkoittaa samalla jostakin toisesta asiasta luopumista. Yleensä se, mikä tarvitsee uhrata, on jonkun muun asettaman ideaalin palveleminen. Se taas herättää monenlaisia pelkoja. Toinen hankaluus on omien tarpeiden tunnistaminen, sillä ne voivat olla hautautuneina monen suojakerroksen alle.
Sielukas ura ei avaudu ulkoisia olosuhteita muuttamalla, vaan sisäisen maailman kanssa työskentelemällä. Uskomukset, ajatukset ja suhde tunteisiin määrittävät, miten ihminen luovii maailmassa, mitä mahdollisuuksia huomaa ja mitä ovia sallii itsensä avata.
Olen nähnyt monta kertaa, miten yllättäviä mahdollisuuksia avautuu, kun ihminen saa purettua sisällään olevaa patoa.
Tämä on ensimmäinen osa sielukkaan uran käännekohtia käsittelevästä sarjasta. Saat uutiskirjeessä tiedon seuraavien osien ilmestyttyä. Jos et ole vielä tilaaja, voit tilata uutiskirjeen sivun oikeasta laidasta. Osa kaksi on jo ilmestynyt, se löytyy täältä.
